Oman etnisen kulttuurin seuraavalle sukupolvelle siirtämisen tärkeydestä

Kommentteja suomalaisuuden merkityksestä muuttuvana identiteettinä monikulttuurisessa Australiassa.

Vastaukseksi aikaisempaan kesäkuun blogipostiini isovanhemmuudesta ja vapaaehtoisuudesta sain kirjan Suomesta. Sen on kirjoittanut Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe. Kirjan nimi on IHANUUKSIEN IHMEMAA, suomalaisen itseymmärryksen jäljillä. Kirja käsittelee modernin suomalaisuuden konseptia globaalisessa yhteydessä. Siinä Laura Kolbe etsii vastauksia suomalaiseen identiteettiin puimalla Suomen historian kahta viimeistä vuosisataa ja niiden vaikutusta suomalaisen omakuvan kehittymiseen. Kirja on hyvinkin henkilökohtainen pohdinta kultuurin merkityksestä ihmiselle, jota pidetään yhtenä merkittävimmistä auktoriteeteistä suomalaisuuden ja Suomi-brändin selittäjänä maailmalla. Se herätti monta mielenkiintoista kysymystä omassa mielessäni, olenhan yksi niistä henkilöistä australialaisessa monikulttuuriyhteiskunnassa, joka ensisijaisesti tunnistaa itsensä suomalaiseksi ja sitten vasta australialaiseksi. Mikä siis on tärkeää minulle suomalaisen identiteetin siirtämisessä seuraaville sukupolville Australian monikulttuuriyhteydessä?

Minulle yksi kirjan erityisiä kohokohtia on Laura Kolben pohdinta sivistyksen merkityksestä. Hänen mukaansa sivistys on “se mikä jää jäljelle kun kaikki muu on riisuttu pois.” Hän selittää edelleen: “Sivistyneeksi kutsutaan henkilöä, joka tuntee oman kulttuurinsa, on kiinnostunut oppimisesta ja hallitsee tavat. Sivistynyt toimii tarvittaessa myös perinnettä uudistaen (Kolbe, 2010).” Australialaisen monikulttuuriyhteisön jäsenenä mietinkin usein sitä, mikä olisi parasta omassa etnisessä kulttuurissani siirrettäväksi seuraavalle sukupolvelle.

Kolbe pohtii toistakin mielenkiintoista aihetta, nimittäin ‘Suomi-brändiä’. Miten voisi kehittää maalle ‘brändin’ siis ominaisleiman? Kuinka Suomen tulisi myydä itseään globaalisesti? Kolbe on Suomen brändivaltuuskunnan jäsen. Valtuuskunta on asetettu miettimään sitä, mikä tekisi Suomesta eturivin maan maailmassa. Valtuuskunnan neuvonantajana on toiminut kuuluisa brittiläinen maabrändikonsultti Simon Anholt(Ängeslevä, 2010). Raporttia odotetaan vuoden lopussa. Australian suomalaisen yhteisön jäsenenä, australialaisessa monikulttuuriyhteiskunnassa, näen selvän eron siinä kuinka ja mitä haluan siirtää omasta identiteetistäni seuraavalle sukupolvelle osana omaa perhekulttuuriani ja Suomen imagon myynnissä, yhtenä kulttuurimaana maailmassa.

Jos itseltäni kysyttäisiin mitä valitsisin myydä Suomi-brändinä Australiassa, päätyisin varmasti samaan kuin 2009 suomalaisessa TV sarjassa ‘Suomi myytävänä’, panelin jäsenet valitsivat, eli myisin Kalevalan, saunan ja Jaulupukin australialaisille suomalaisena erikoisuutena. Niiden suomalainen identiteetti olisi sitä, mikä erottaa minun etnisen identiteettini muiden ominaisidentiteetistä. Valintaani ei vaikuttaisi se, että ovatko nämä asiat todella suomalaisia vai eivät. Kolben mukaan suomalaisuus kun on sivistynyt konstruktio tai mielenrakennelma muutenkin. Niiden suomalainen kokemustapa olisikin oma myyntivalttini. Olen laulanut Kalevala ja Kanteletar inspiroituneita lauluja tarpeeksi usein Queenslandissa Woorfordin Folk-festivaaleilla ja Canberrassa kansallisilla kansanmusiikin festivaaleilla tietääkseni, että tämä erityinen laulutapa pysäyttää yleisön kuuntelemaan. Se saattaa olla uudelleen luotu traditio, mutta Suomi-brändiä se myy. Historiallisesti sauna saattaa olla suomalaisessa ympäristössä säilynyt roomalainen ja eurooppalainen tapa (Korhonen, 1993), mutta suomalaisten keskuudessa se on elävä traditio jolla on oma etikettinsä ja kulttuurinsa. Itse en tunne yhtään suomalaista Australiassa, joka ei olisi löytänyt mahdollisuutta käydä saunassa, joko omassa kodissaan tai muuten. Ja maallinen, vähemmän kulutusidentifioitu Joulupukki on omaa sydäntäni lähellä, olenhan syntynyt Suomen Lapissa.

Toisaalta oma suomalainen identiteettini monikulttuurisessa Australiassa ja maailmassa määrittää sen, mitä itse katson tarpeeksi tärkeäksi yritettäväksi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Haluan myös jakaa omat kokemukseni kaikkien uusien sukulaisteni kanssa osana molemminpuolista kulttuurien siirtoa. Yleisesti tarkoituksena on rakentaa sellainen omalle perheellemme sopiva kulttuurimalli, joka helpottaa elämistä Australiassa suomalaisena ja australialaisena. Tärkeintä on arvostaa perimämme monipuolisuutta luonnollisena osana päivittäistä elämää. Minulle voittajina siis selviytyvät:
• suomenkieli tärkeänä kommunikaatiovälineenä
• ruotsinkielen merkitys osana kaksikielistä suomalaista kulttuuriperintöä
• Suomi-koulun merkitys identiteetin rakentajan monikultuurisessä yhteiskunnassa
• kulttuurietnisyyden kokonaisvaltainen kokeminen ja hyväksyminen osana elämää,
• suomalaiset ruuat osana ruokaperinnettä
• jouluaaton viettäminen joulun tärkeimpänä päivän ja fyysisen Joulupukin vierailu
• sauna kokemuksena
• suomalainen musiikki
• kaksoiskansalaisuus, jonka mukana tulee mahdollisuus Suomessa ja Euroopassa vierailuun ja työskentelyyn

Se mitä todella haluaisin siirtää seuraaville sukupolville on avoimuuden kokemus, maailmakansalaisuuden tunne ja vapaus. Henkilökohtaisesti minulle tärkeimpiä asioita oman suomalaisuuteni ilmaisemisessa monikulttuurisessa Australiassa on jäsenyyteni Queenslannin etnisten kulttuurien järjestössä, ECCQ:ssa (Ethnic Communities Council of QLD) ja Queenslannin terveyslaitoksen monikulttuuritoimikunnanssa (QLD Health Multicultural Advisory Group). Siellä voin jakaa kokemukseni muiden kanssa ja toimia sen puolesta, että kaikki sellaiset ihmiset, jotka tunnistavat alkuperänsä ensisijaisesti joksikin muuksi kuin australialaiseksi huomioidaan luonnollisena osana australialaista yhteisöä. Omassa yhteisökehitystyössäni haluan myös varmistaa, että ainakin se järjestö jossa itse työskentelen antaa kaikille yhteisön jäsenille yhtäläisen mahdollisuuden yhteiskunnan jäsenenä.

Kirjassaan Finland, Cultural Lone Wolf [Suomi, kulttuurin yksinäinen susi], Richard D. Lewis määrittää kulttuurin “kollektiiviseksi mielen ohjelmoinniksi (Lewis, 2005).” Edelleen hän selittää, että monikulttuurikokemus tulee yksilön tietoisesta omien kokemuksien rajojen ylittämisestä, oman horisontin laajentamisesta. Se sisältää kiinnostuksen jakaa muiden kokemukset. Monikulttuuri-ihminen haluaa laajentaa omaa kokemuspiiriään. Suomalaisille on ominaista yhteinen erilaisuuden tunne. Tämän tunteen vaaliminen on ollut suuresta merkityksestä historiallisen suomalaisuuden konseptin kehittämisessä taiteissa ja kulttuurissa. Suomalaisethan etsivät poliittista ja kansallista itsenäisyyttä pitkään ja perusteellisesti (Lewis, 2005; Kolbe,2010). Kuitenkin kuten vastikään opin intialaiselta fysiikan professorilta Tri P. Krishnalta: “Kaikki on yhteydessä toisiinsa. Se on tieteellinen totuus.” (Katso edellinen blogipostitukseni korkeista ideaaleista ja yhteisökapasiteetin kehittämisestä). Erilaisuus on siis enemmänkin illuusio kuin totuus.

Katsoisinkin että Australian monikulttuuriyhteisö on meille suuri lahja. Meillä on mahdollisuus oman horisonttimme laajentamiseen joka päivä. Se toivottavasti antaa omille lapsenlapsillemme turvallisemman pohjan oman identiteetin luomiseen tulevaisuudessa.

Tatun ja Patun Suomi-kirja on hyvä aloitus suomalaisuuden kokemuksen siirrosta lastenlapsille.
Odotan innolla, että saan jakaa lisää hienoja kulttuurihetkiä perheeni, sukulaisteni ja ystävieni, sekä luonnon kanssa.








Referenssit:

HAVUKAINEN, A. & TOIVONEN, S. 2007. Tatun ja Patun Suomi (This is Finland), Keuruu, Otava.
KOLBE, L. 2010. IHANUUKSIEN IHMEMAA Suomalaisen itseymmärryksen jäljillä, Helsinki, Kirjapaja.
KORHONEN, T. (ed.) 1993. Mitä on suomalaisuus, Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
LEWIS, R. D. 2005. Finland, Cultural Lone Wolf, London, Intercultural Press, A Nicholas Brealey Publishing Company.
ÄNGESLEVÄ, P. 2010. Mies Suomi-brändin takana. Suomen Kuvalehti 23/07.

Isovanhempien vapaaehtoinen panos yhteiskunnan sosiaalisen kapitaalin lisääjinä

Sain juuri vähän aikaa sitten valmiiksi kirjallisuusyhteenvedon, joka kantaa nimeä: ‘Is a Volunteer a Philanthropist?’ [Onko vapaaehtoistyöntekijä filantrooppi?] Tutkin siinä vapaaehtoista työtä tai vapaaehtoisuutta ja filantropiaa käsitteinä ja näiden käsitteiden suhdetta toisiinsa. Lähtökohtana oli etsiä hyvin yksinkertaista vastausta kysymykseeni.

Tietystikkään mitään yksinkertaista vastausta ei ole löydettävissä, vaan minun täytyi pohtia asiaa tarkemmin. Löysin useita erilaisia keskusteluita aiheesta, josta vain ideologinen vapaaehtoisuus täyttää filantropian käsitteen vaatimukset ilman lisukkeita.

Yksi vaikeimpia kysymyksiä vapaaehtoisuudessa tai vapaaehtoisen työn ajatuksessa näyttää olevan omassa perheessä tapahtuva vapaaehtoinen toiminta. Kysymys kuuluu, täyttääkö omassa perheessä tapahtuva vapaaehtoinen palvelujen tarjoaminen vapaaehtoistyökäsitteen vaatimukset? Parhaana esimerkkinä pidän isovanhempien suorittamaa vapaaehtoista lastenlastenhoitoa tai jotakin muuta työtä.

Tämä on minusta todella mielenkiintoinen asia varsinkin kun usein perhe koostuu vain vanhemmista ja lapsista. Toisaalla isovanhemmat, varsinkin isoäiti, voidaan lukea perheeseen, mutta toisaalla ei.

Olen lukenut muutamia artikkeleita ja kirjoja kummastakin aiheesta ja haluaisin kuulla muiden mielipiteitä tästä aiheesta. Coall ja Hertwig (2010) ovat tehneet laajan katselmuksen isovanhemmuuteen darwinistiselta pohjalta ja Eric Uslander (2008) on tutkinut luottamuksen eteenpäinkulkua kultturiperimän kautta. Hänen tutkimuksensa mukaan pohjoismaalaiset ovat kaikista luottavaisimpia ihmisiä maailmassa, missä sitten ovatkin.

Olen kiinnostunut isovanhemmuudesta kulttuurilliselta pohjalta. Kysymykseni on, kuinka voimme isovanhempina, sellaisessa monikultturimaassa kuin esimerkiksi Australia on, siirtää omaa kulttuuriperintöämme lapsenlapsillemme niin, että heistä kasvaa terveitä ja tasapainoisia aikuisia?

Lukemani artikkelit:
COALL, D. & HERTWIG, R. 2010. Toward an integrative framework of grandparental investment. Behavioral and Brain Sciences, 33, 40.
KHALIL, E. L. 2004. What is altruism? Journal of Economic Psychology, 25, 97.
PETRIWSKYJ, A. M. & WARBURTON, J. 2007. Redefining volunteering for the global context: a measurement matrix for researchers. Australian Journal on Volunteering, 12, 7-13.
PROCHASKA, F. 1988. The voluntary inpulse: philanthropy in modern Britain, London, Faber.
USLANER, E. 2008. WHERE YOU STAND DEPENDS UPON WHERE YOUR GRANDPARENTS SAT: THE INHERITABILITY OF GENERALIZED TRUST. Public Opinion Quarterly, 72, 725.

Mummuksi tulemisen iloista

Olen todella innostunut lisäämään maailman, yhteisöjen ja ihmiskunnan sosiallista kapitaalia. Se näkyy elämässäni monin tavoin. Tulin vasta isoäidiksi ja niinpä olenkin innostunut tulemaan todella hyväksi sellaiseksi.

Parhaillaan etsin ja tutkin elektroonisesti, akateemisten tiedostojen kautta tietoja isovanhemmuudesta. Kyselen kaikilta ystäviltä ja kolleegoilat, jotka tietävät asiata ja koetan sovelluttaa sitä arkielämään. Aioin ehdottomasti olla mummu kaikin tavoin, kokonaisvaltaisesti. Tulen ottamaan huomioon taustani suomalaisena, akateemisen taustani filosoofina ja historioitsijana ja nykyiset yhteyteni voittoatavoittelemattomiin yhtiöihin ja filantropiaan. Otan myös huomioon työni Australian lähiyhteisöjen kehittäjänä ja yhteisöpalvelujen tarjoannan lisääjänä.

Olen jo varoittanut kaikkia osapuolia. Tämän asian suhteen voi todella mennä äärimmäisyyksiin. Olenkin aivan valmis tekemään juuri sen, siis kaikin tavoin ylenpalttisesti ja eksentrisesti vastaanottamaan isovanhemmuuden. Näen sen ainoana mahdollisena tapana kasvattaa terveitä ja tasapainoisia lapsenlapsia australialaisessa monikultturimaassa ja samalla pitää hauskaa.

Aloitin siis Iidan kirjan, kerätäkseni lapsenlapselle tietoja hänen äitinsä kulttuuritaustasta. Liityin GenesUnited, sukupuun keräilijoihin ja olen googlannut kaiken mahdollisen Iida nimisistä kuuluisista henkilöistä. Päätin myös ryhtyä kehittämään monikultturiprojektia isovanhemmuudesta Austraaliassa. Ostin valokuvakehyksen, johon voin joka kuukausi analoogisesti vaihtaa vauvakuvan lapsenlapsen kehityksen mukaan. Minulla on myös pikkuinen albumi käsilaukussa, jota voin näytellä kaikille, jotka vähänkään mainitsevat lapsenlapsi sanan. Viimeisemmän huudon mukaan, sovellan strateegisen suunnittelun mallia isovanhemmuuteen, kuten kirjassa Intentional Grandparenting: Contemporary Guide sanotaan. (Edwards & Sterne, 2008)

Olen kuullut, että kaikki tämä pitää tehdä, että on kunnon mummu. Minä aion tehdä sen. Oma mummuni teki niin, isoäitini teki niin, äitini, joka on nyt isoisoäiti, tekee niin ja minä jatkan samaa rataa, omalla tavallani kuten kaikki ‘Baby boomers’-sukupolven edustajat (Australissa vuoteen 1962 syntyneet) tulevat tekemään. Ja kun lisää lapsenlapsia ilmestyy paikalle, juttu jatkuu.

Lähteet:

Edwards, P., & Sterne, M. J. (2008). Intentional Grandparenting: a contemporary guide. Toronto: Fulcrum Publishing.