Teosofisen seuran maailmankongressin (Rooma, Heinäkuu 2010) tiimoilta

Olen miettinyt tässä muutaman viikon aikana sitä, mitä varten pidän osallistumista Teosofisen seuran maailmankongressiin niin tärkeänä, että ilman sen kummempaa ajatusta ostin lipun Australiasta Italiaan ja ilmoittauduin lomalle työstäni.

Jo vuonna 2001, Sydneyn kongressissa päätin, että osallistuisin seuraavaan kongressiin oli se sitten missä tahansa. En siis osallistunut Italian kongressiin sen ohjelman vuoksi, vaan aivan muista syistä.

Ajattelenkin, että suurin syy on siis itse osallistumisessa ja siinä, että osallistumalla ihminen osoittaa sen, mikä on keskeitä hänen elämässään. Osallistuminen organisaation suurimpaan ja/tai tärkeimpään yhteiseen kansainväliseen tilaisuuteen siis osoittaa teosofian tilan ihmisen elämässä. (Onhan se kyllä aikalainen rahallinen panostus myös, jota ei aina pääse ylittämään vaikka kuinka tahtoisi).

En siis ollut ajatellut, että osallistuisin siihen pelkästään saadakseni inspiraatiota ohjelmasta. Analysoimalla ohjelmaa jälkeenpäin voi sitten miettiä sitä, että missä tilassa teosofia tänään on maailmassa.

Oman kokemukseni mukaan parhaat puheet ja käytännön teosofia löytyi TOS palvelujärjestön puheista ja teosta. On hienoa tietää, ettei teosofia ole pelkästään käsitteellistä ajattelemista, vaan myös käytännön työtä. Diana Dunningham Chapotin, Timothy Boydin ja Vic Ho Chin Juniorin TOS symposium olikin itselleni kongressin kohokohta. Ja yhdyn Katinkan mielipiteeseen siitä, että Maria Artamaan työryhmä Veljeydestä oli parhaiten valmisteltu ja toteutettu työryhmä, mikä kongressissa oli tarjolla. (Katinkan yhteenveto siitä löytyy: http://www.moderntheosophy.com/2010/marja-artamaa/ ).

Itse hotelli, jossa kongressi pidettiin oli varmasti ollut viiden tähden hotelli, kun se oli rakennettu, mutta oli kai sitten ajan kuluessa joutunut antamaan periksi taistelussa uusien tulokkaiden rinnalla. Ihan tarkoituksenmukainen, juuri kuten teosofian ydinkin on nykyään. Monien mielestä hiukan kaukana maailmasta, siis Rooman keskustasta. Itseasiassa ‘ei mitään valittamista’, kuten suomeksi sanotaan. Hotellin takapihalla olevat palmut olivat korkeimmat palmupuut, jotka olen nähnyt pitkään aikaan ja kongressin ensimmäisen illan tilaisuus oli todellinen ‘italialainen eksperienssi’ (kuten fingelskaksi sanotaan) . Tuli mieleen se, että esimerkiksi Sylvian joululaulu oli kirjoitettu Italiassa ihan samoissa sääolosuhteissa kun me olimme siellä nyt. Tunnelma ainakin oli seesteinen kuten kuvasta näkyy.

Toinen uutuus oli teknologia. Italian osasto oli tehnyt kaikkensa saadakseen teosofian sanoman suoraan ihmisten tietoon. Linkin kautta koko maailman teosofit olisivat voineet seurata tapahtumia suorana lähetyksenä. Oma perheeni seurasi puheita iloisesti kotona, olihan aikataulu ihanteellisen Australian aikatauluun verrattuna kun puheet siellä voitiin kuulla ja katsoa kello viisi iltapäivällä, heti töiden jälkeen. Nettiyhteys oli kongressiaulassa ja siellä tapasikin paljon mukavia ihmisiä samalla kun ylläpiti sähköpostiyhteyksiä. Iltaohjelma kongressissa oli todella huippuluokkaa.

Parasta olivat kuitenkin ihmiset. Ei tarvinnut erikseen tilata lippua Suomeen kun monet hyvät ystävät olivat paikalla. Kaikki ruokatauot siis kuluivat rattoisasti joko vanhojen ystävien kanssa keskustellen ja uusia tuttavuuksia luodessa. ‘Networking’ on kova sana nykyteosofien maailmassa, aivan kuten muuallakin. Suomalaisia laskettiin oleen paikalla 22, kuten australialaisiakin. Laskin siis itseni kahteen kertaan ihan vaivatta.

Olin iloisesti yllättynyt kun kotiin tultuani paikallisen lehden toimittaja halusi haastattelun Euroopan matkastani ja valitsi kaikesta kokemastani nimenomaan teosofisen kongressin raportoimisen mielenkiintoisimmaksi aiheeksi. Keskiviikon lehdessä sitten oli hyvin positiivinen kuvaus siitä miten Teosofinen kongressi voi auttaa meitä yhteisökehittämisessä. Palaute siitä oli todella hieno omassa yhteisössäni, mikä osoitaa sitä, että Vicin puhe teosofian popularisoimisesta on todella ajankohtainen asia juuri nyt.

Alla suomeksi tulkittu versio edellisestä postituksesta, jossa analysoin kongressia yhteisökehittamisen kannalta:


Korkeat ideaalit ja yhteisöllisen kapasiteetin rakentamisen perusteet;

Jonkun aikaa sitten otin osaa yhteisöorganisaatioden työtekijöille tarkoitettuun kriisipalvelukoulutukseen jossa esittelimme itsemme toisillemme kertomalla heille siitä, mikä ylläpitää meitä itsekutakin henkisesti . Noin päältäpäin ajatellen kysymykseen on helppo vastata, että koti, perhe, lapset, partneri, rauha ja rakkaus. Syvemmältä ajateltuna on kuitenkin kiinnostavaa ajatella mikä se todella on, joka saa meidät päivittäin liikkeelle ja tekemään mitä sitten teemmekin. Varsinkin ne henkilöt, jotka käyttävät päivänsä auttaen muita ylittämään hankalat hetket ja vaikeat elämäntilanteet ovat varmasti ajatellet asiaa. Mikä saa heidät jaksamaan päivästä toiseen?

Oma vastaukseni oli ja on vankkumaton uskoni siihen, että ihmisyys on perimmältään hyvä. Myöhemmin kun etsin määritelmää filantropia sanalle huomasin, että juuri sama ajatus on senkin konseptin takana (Juusola-Halonen, 2010).

Toinen tapa kouluttaa itseään ja jatkaa myötätuntoisen elämän polulla on ottaa osaa sellaisiin kongresseihin jotka muistuttavat meitä korkeiden ideaalien tärkeydestä jokapäiväisessä elämässä. Voi kuulla sellaisten ihmisten puheita, jotka ovat ajatelleet näitä asioita pitkään ja ainakin yrittävat parhaansa soveltaa niitä omassa elämässään. Korkeat ideaalit muistuttavat meitä siitä, että on olemassa jotakin, jonka takia kannattaa elää ja johon voi pyrkiä oman lähiyhteisönsä ja ihmiskunnan kehittämisprosessissa. Sellaiset ideaalit, kuten myötätunto, hyvyys, kaiken yhteys ja oikeudenmukaisuus ovat ajattelemisen arvoisia ajatuksia yhteisökapasiteetin rakentamisessa siinä missä niinsanotusti tavalliset kaytännölliset ajatuksetkin. Saattaa olla totta, että usein raha ratkaisee sen, mitä lopulta toteutetaan yhteisösuunnittelussakin, mutta etiikka ja korkeat ideaalit voivat auttaa panemaan asioita tärkeysjärjestykseen.

Kuuntelin Tri. P. Krishnan Teosofisen seuran maailmankongressissa, Roomassa, esittämää puhetta suurella mielenkiinnolla. Sen aiheena oli: “Mikä meidät erottaa?“ Puheessaan P.Krishna esitti valaisevasti kuinka voimme rakentaa yhteisöllisyyttä ja edistää universaalista kokonaisnäkemystä yhteiskunnassa. Varsinkin sellaisessa tilanteessa, missä pienistä eroista on tehty valtavia muureja ihmisten, valtakuntien ja yhteisöjen välille voi tieteen totuuksien muistaminen saada aikaan laajempaa ymmärrystä. P. Krishna työskentelee fysiikan professorina Varanasin yliopistossa, Intiassa.

Puheessaan hän muistutti kuulijoita siitä, että itseasiassa kaikki ihmiset ovat fyysisesti samanlaisia. Kaikilla on samat kyvyt reakointiin ja asioiden kokemiseen. Molekyylitasolla meidän kykymme, aistimme ja aivomme toimii ihan samalla tavalla ketä me sitten olemmekin. Me olemme erilaisia vain muistojemme puolesta. Erotamme itsemme toisistamme ylimitoittamalla muistojemme tärkeyttä. Pidämme omia muistojamme toisten muistoja parempina. “Erot tulevat ego prosessista”, sanoi P.Krishna. Ajattelemme, että meidän ymmärryksemme on todellista ja oma näkemyksemme oikea ja samalla toisten näkemys väärä. Sitten tuomitsemme toisia sen mukaan ja toimimme rakentamalla rajoja omien korkeammalle arvostettujen käsityksiemme ja toisten vähempiarvoisien käsityksien välille. Jatkamme siitä pyrikimällä manipulomaan toisia hyväksymään omat käsityksemme oikeiksi.

Lisäksi P. Krishna muistutti meitä siitä, että muistot ovat aikalailla kevyt kriteeri ihmiskunnan eriarvoisuuden mittana. Samankaltaisuuden painottamien, kaiken yhteyden esilletuominen olisi paljon rakentavampi tapa rakentaa harmoonisempaa ja rauhaisaa yhteiskuntaa. “Kaikki on yhteydessä toisiinsa. Tämä on tieteellinen totuus”, hän sanoi.

Yhteisöllisen kapasiteetin rakentamista voidaan ajatella monelta kannalta, yhteisön palvelujentarpeiden analyysista laadunvalvontaan ja operatiivisien prosessien tarkkailuun. Joskus on kuitenkin hyvä ajatella sitä, mikä on ideaalisen yhteiskunnan rakentamisen perustalla ja kuinka siihen voitaisiin pyrkiä. Näin voidaan löytää uusia holistisia malleja yhteisökehittelyssä.

Toinen esitys, jota samassa kongressissa kuuntelin suurella mielenkiinnolla oli Vic Hoe Chin Juniorin, Filippiinien TOS palvelujärjestön puheenjohtajan puhe. Hän esitteli meille käytännön esimerkin siitä, kuinka voidaan rakentaa yhteisöllistä kapasiittia eettiseltä kannalta.

Vic on pitkään ollut kehittämässä Filippiinien nuorisopalveluita. Hänen mukaansa juuri nuoret ihmiset ovat niitä, joita tulee kouluttaa. Korkeat ideaalit tulisi popularisoida nuorisoa varten. Kaiken yhteys, Itsen kehittäminen ja transformaatio ja rauhankoulutus tulisi olla kaikkien koulujen ja nuoriso-ohjelmien opetussuunnitelmissa.

Vic on Caloocan Cityssä olevan Golden Link Collegen perustaja ja hallituksen puheenjohtaja. Koulu antaa opetusta aina esikoulusta yliopistoaineisiin asti. Siellä voi suorittaa esimerkiksi opettajan ja kauppatieteellisen tutkinnon. Kaikilla tasoilla opetussuunnitelma sisältaa teosofisia aineita joilla populaarisoidaan korkeita ideaaleja kuten kaiken yhteys, rauha, ja Itse-transformaatio nuorille. Eräs ongelma kuitenkin on, jonka Vic on havainnut, nimittäin taitavien vappaehtoistyöntekijöiden saaminen koulun palvelukseen. Tässä asiassa meidän ajatuksemme ovat paljolta samankaltaisia.

Vapaaehtoistyöntekijöille tarjotaan hyvin vähän koulutusta tai yleensä tietoa siitä, mikä voisi olla tai on yhteisökehittämisen ja yhteisöllisen osaanoton ideaali. Tutkimus osoittaa, että jos joku vapaaehtoistyöntekijöihin turvautuva organisaatio haluaa pitää vapaaehtoistyöntekijänsä onnellisina ja turvata työntekijämäärän jatkuvuuden, heidän tulee yhdistää jokainen työntekijä henkilökohtaisesti heitä itseään parhaiten hyödyntävään työhön. Työntekijämotivaationa voi olla sosiaalinen, ideolooginen tai muuten vain hyvänolontunnetta lisäävä tarve (Halfpenny, 1999; Schmid, 2002). Tällainen käytäntö takaa parhaiten työntekijöiden vapaaehtoisen työpanoksen. Tarjolla ei ole paljonkaan sellaisia koulutusohjelmia jotka käsittelevät vapaaehtoistyön etiikkaa suhteessa yhteisökapasiteetin lisäämiseen. Vapaaehtoistyöstä ja vastuusta yhteisökehittelyssä ei paljonkaan puhuta.

Olisi todella mielenkiintoista kehitellä kansainvälinen opetusohjelma , joka käsittelee vapaaehtoisuuden eettisiä perusteita. Oikeissa olosuhteissa Itse-transformaatiosta voisi tulla vapaaehtoistyön päämotivaatio. Näin saataisiin aikaan enemmän mahdollisia filantrooppeja.

Mailmalta löytyy paljon toteutettavisa käytännön ideoita. Teosofisen seuran maailmankongressiin osallistuminen voi auttaa asettamaan ideaalit oikeaan arvojärjestykseen. Siitä on sitten mahdollista edetä rakentamaan ihmisyyden veljeyden ja sisaruuden rajoja ylittävää ydintä.


Referenssit:
Halfpenny, P. (1999) Economic and Sociological Theories of Individual Charitable Giving: Complementary or Contradictory? Volutas: International Journal of Voluntary and Nonprofit Organizations; 10(3)
Juusola-Halonen, E (2010) Is a Volunteer a Philanthropist? Queensland University of Technology, Centre for Philanthropy and Nonprofit Studies. (a working paper)
Schmid, A. (2002) Using Motive to Distinguish Social Capital from Its Outputs, Journal of Economic Issues; 36(3), September