Oman etnisen kulttuurin seuraavalle sukupolvelle siirtämisen tärkeydestä

Kommentteja suomalaisuuden merkityksestä muuttuvana identiteettinä monikulttuurisessa Australiassa.

Vastaukseksi aikaisempaan kesäkuun blogipostiini isovanhemmuudesta ja vapaaehtoisuudesta sain kirjan Suomesta. Sen on kirjoittanut Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe. Kirjan nimi on IHANUUKSIEN IHMEMAA, suomalaisen itseymmärryksen jäljillä. Kirja käsittelee modernin suomalaisuuden konseptia globaalisessa yhteydessä. Siinä Laura Kolbe etsii vastauksia suomalaiseen identiteettiin puimalla Suomen historian kahta viimeistä vuosisataa ja niiden vaikutusta suomalaisen omakuvan kehittymiseen. Kirja on hyvinkin henkilökohtainen pohdinta kultuurin merkityksestä ihmiselle, jota pidetään yhtenä merkittävimmistä auktoriteeteistä suomalaisuuden ja Suomi-brändin selittäjänä maailmalla. Se herätti monta mielenkiintoista kysymystä omassa mielessäni, olenhan yksi niistä henkilöistä australialaisessa monikulttuuriyhteiskunnassa, joka ensisijaisesti tunnistaa itsensä suomalaiseksi ja sitten vasta australialaiseksi. Mikä siis on tärkeää minulle suomalaisen identiteetin siirtämisessä seuraaville sukupolville Australian monikulttuuriyhteydessä?

Minulle yksi kirjan erityisiä kohokohtia on Laura Kolben pohdinta sivistyksen merkityksestä. Hänen mukaansa sivistys on “se mikä jää jäljelle kun kaikki muu on riisuttu pois.” Hän selittää edelleen: “Sivistyneeksi kutsutaan henkilöä, joka tuntee oman kulttuurinsa, on kiinnostunut oppimisesta ja hallitsee tavat. Sivistynyt toimii tarvittaessa myös perinnettä uudistaen (Kolbe, 2010).” Australialaisen monikulttuuriyhteisön jäsenenä mietinkin usein sitä, mikä olisi parasta omassa etnisessä kulttuurissani siirrettäväksi seuraavalle sukupolvelle.

Kolbe pohtii toistakin mielenkiintoista aihetta, nimittäin ‘Suomi-brändiä’. Miten voisi kehittää maalle ‘brändin’ siis ominaisleiman? Kuinka Suomen tulisi myydä itseään globaalisesti? Kolbe on Suomen brändivaltuuskunnan jäsen. Valtuuskunta on asetettu miettimään sitä, mikä tekisi Suomesta eturivin maan maailmassa. Valtuuskunnan neuvonantajana on toiminut kuuluisa brittiläinen maabrändikonsultti Simon Anholt(Ängeslevä, 2010). Raporttia odotetaan vuoden lopussa. Australian suomalaisen yhteisön jäsenenä, australialaisessa monikulttuuriyhteiskunnassa, näen selvän eron siinä kuinka ja mitä haluan siirtää omasta identiteetistäni seuraavalle sukupolvelle osana omaa perhekulttuuriani ja Suomen imagon myynnissä, yhtenä kulttuurimaana maailmassa.

Jos itseltäni kysyttäisiin mitä valitsisin myydä Suomi-brändinä Australiassa, päätyisin varmasti samaan kuin 2009 suomalaisessa TV sarjassa ‘Suomi myytävänä’, panelin jäsenet valitsivat, eli myisin Kalevalan, saunan ja Jaulupukin australialaisille suomalaisena erikoisuutena. Niiden suomalainen identiteetti olisi sitä, mikä erottaa minun etnisen identiteettini muiden ominaisidentiteetistä. Valintaani ei vaikuttaisi se, että ovatko nämä asiat todella suomalaisia vai eivät. Kolben mukaan suomalaisuus kun on sivistynyt konstruktio tai mielenrakennelma muutenkin. Niiden suomalainen kokemustapa olisikin oma myyntivalttini. Olen laulanut Kalevala ja Kanteletar inspiroituneita lauluja tarpeeksi usein Queenslandissa Woorfordin Folk-festivaaleilla ja Canberrassa kansallisilla kansanmusiikin festivaaleilla tietääkseni, että tämä erityinen laulutapa pysäyttää yleisön kuuntelemaan. Se saattaa olla uudelleen luotu traditio, mutta Suomi-brändiä se myy. Historiallisesti sauna saattaa olla suomalaisessa ympäristössä säilynyt roomalainen ja eurooppalainen tapa (Korhonen, 1993), mutta suomalaisten keskuudessa se on elävä traditio jolla on oma etikettinsä ja kulttuurinsa. Itse en tunne yhtään suomalaista Australiassa, joka ei olisi löytänyt mahdollisuutta käydä saunassa, joko omassa kodissaan tai muuten. Ja maallinen, vähemmän kulutusidentifioitu Joulupukki on omaa sydäntäni lähellä, olenhan syntynyt Suomen Lapissa.

Toisaalta oma suomalainen identiteettini monikulttuurisessa Australiassa ja maailmassa määrittää sen, mitä itse katson tarpeeksi tärkeäksi yritettäväksi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Haluan myös jakaa omat kokemukseni kaikkien uusien sukulaisteni kanssa osana molemminpuolista kulttuurien siirtoa. Yleisesti tarkoituksena on rakentaa sellainen omalle perheellemme sopiva kulttuurimalli, joka helpottaa elämistä Australiassa suomalaisena ja australialaisena. Tärkeintä on arvostaa perimämme monipuolisuutta luonnollisena osana päivittäistä elämää. Minulle voittajina siis selviytyvät:
• suomenkieli tärkeänä kommunikaatiovälineenä
• ruotsinkielen merkitys osana kaksikielistä suomalaista kulttuuriperintöä
• Suomi-koulun merkitys identiteetin rakentajan monikultuurisessä yhteiskunnassa
• kulttuurietnisyyden kokonaisvaltainen kokeminen ja hyväksyminen osana elämää,
• suomalaiset ruuat osana ruokaperinnettä
• jouluaaton viettäminen joulun tärkeimpänä päivän ja fyysisen Joulupukin vierailu
• sauna kokemuksena
• suomalainen musiikki
• kaksoiskansalaisuus, jonka mukana tulee mahdollisuus Suomessa ja Euroopassa vierailuun ja työskentelyyn

Se mitä todella haluaisin siirtää seuraaville sukupolville on avoimuuden kokemus, maailmakansalaisuuden tunne ja vapaus. Henkilökohtaisesti minulle tärkeimpiä asioita oman suomalaisuuteni ilmaisemisessa monikulttuurisessa Australiassa on jäsenyyteni Queenslannin etnisten kulttuurien järjestössä, ECCQ:ssa (Ethnic Communities Council of QLD) ja Queenslannin terveyslaitoksen monikulttuuritoimikunnanssa (QLD Health Multicultural Advisory Group). Siellä voin jakaa kokemukseni muiden kanssa ja toimia sen puolesta, että kaikki sellaiset ihmiset, jotka tunnistavat alkuperänsä ensisijaisesti joksikin muuksi kuin australialaiseksi huomioidaan luonnollisena osana australialaista yhteisöä. Omassa yhteisökehitystyössäni haluan myös varmistaa, että ainakin se järjestö jossa itse työskentelen antaa kaikille yhteisön jäsenille yhtäläisen mahdollisuuden yhteiskunnan jäsenenä.

Kirjassaan Finland, Cultural Lone Wolf [Suomi, kulttuurin yksinäinen susi], Richard D. Lewis määrittää kulttuurin “kollektiiviseksi mielen ohjelmoinniksi (Lewis, 2005).” Edelleen hän selittää, että monikulttuurikokemus tulee yksilön tietoisesta omien kokemuksien rajojen ylittämisestä, oman horisontin laajentamisesta. Se sisältää kiinnostuksen jakaa muiden kokemukset. Monikulttuuri-ihminen haluaa laajentaa omaa kokemuspiiriään. Suomalaisille on ominaista yhteinen erilaisuuden tunne. Tämän tunteen vaaliminen on ollut suuresta merkityksestä historiallisen suomalaisuuden konseptin kehittämisessä taiteissa ja kulttuurissa. Suomalaisethan etsivät poliittista ja kansallista itsenäisyyttä pitkään ja perusteellisesti (Lewis, 2005; Kolbe,2010). Kuitenkin kuten vastikään opin intialaiselta fysiikan professorilta Tri P. Krishnalta: “Kaikki on yhteydessä toisiinsa. Se on tieteellinen totuus.” (Katso edellinen blogipostitukseni korkeista ideaaleista ja yhteisökapasiteetin kehittämisestä). Erilaisuus on siis enemmänkin illuusio kuin totuus.

Katsoisinkin että Australian monikulttuuriyhteisö on meille suuri lahja. Meillä on mahdollisuus oman horisonttimme laajentamiseen joka päivä. Se toivottavasti antaa omille lapsenlapsillemme turvallisemman pohjan oman identiteetin luomiseen tulevaisuudessa.

Tatun ja Patun Suomi-kirja on hyvä aloitus suomalaisuuden kokemuksen siirrosta lastenlapsille.
Odotan innolla, että saan jakaa lisää hienoja kulttuurihetkiä perheeni, sukulaisteni ja ystävieni, sekä luonnon kanssa.








Referenssit:

HAVUKAINEN, A. & TOIVONEN, S. 2007. Tatun ja Patun Suomi (This is Finland), Keuruu, Otava.
KOLBE, L. 2010. IHANUUKSIEN IHMEMAA Suomalaisen itseymmärryksen jäljillä, Helsinki, Kirjapaja.
KORHONEN, T. (ed.) 1993. Mitä on suomalaisuus, Helsinki: Suomen Antropologinen Seura.
LEWIS, R. D. 2005. Finland, Cultural Lone Wolf, London, Intercultural Press, A Nicholas Brealey Publishing Company.
ÄNGESLEVÄ, P. 2010. Mies Suomi-brändin takana. Suomen Kuvalehti 23/07.